Tässä linkki sairaanhoitajana toimivasta mustalaisnaisesta kertovaan uutiseen, joka käsittelee hänen kokemaansa rasismia ja ennakkoluuloja työpaikoissa.

Miula ei tuon alan kokemusta ole, mutta kyllä miekin ennakkoluuloihin olen työelämässä ollessani törmännyt. Miulta kysyttiin kerrankin erään työhaastattelun yhteydessä että mitäs kulttuuri sanoo työvaatteiden käyttämisestä, voinko käyttää. Kun mie kerroin voivani (miun työpaikka on keittiöllä, enhän mie siis ole kenenkään näkösällä) miulle hymyiltiin. Suoraankin on sanottu, että "Me emme valitettavasti palkkaa romaneita tähän tehtävään", mikä oli miusta surkuhupaisaa.

Mustalaisvitseistä puhutaan tuossa linkin takana olevassa artikkelista, mutta ne eivät miusta ole se "pahin" juttu. Mie en pidä niitä oikein minään, vaikka totta mie kyllästyisin jos joutuisin niitä jatkuvasti kuulemaan. Mie toisaalta olen aina työhaastatteluihin ja työpaikoille mennessäni ollut suorasti se mikä olen, aito itseni, enkä ole lähtenyt mustalaisuuttani peittelemään. Mie ymmärrän kyllä, miksi esimerkiksi jutun nainen tekee niin ja suoraan sanoen miula on itselläkin ollut sellaisia ajatuksia, jotta töitä varmaan saisi helpommin, jollei työnantaja tietäisi miun mustalaisuudesta mitään. Miusta ei silti olisi samanlaiseen peittelyyn, koska silloin mie en pystyisi olemaan aidosti oma itseni, ja miula olisi olo etten mie ole oikeasti kenenkään tuttu.

Miusta on aina ollut vähän erikoista, että jotkut ajattelevat etnisen alkuperän kertovan ihmisestä kaiken. Mie tunnen ns. mustalaisrasisteja, jotka puhuvat valtaväestöstä todella halventavaan sävyyn ja tuntuvat suorastaan vihaavan heitä. Samoin mie olen kohdannut valtaväestöstä henkilöitä, joille sana "mustalainen" on kuin punainen vaate. Ihmisiähän myö kaikki silti ollaan, oltiin mustia, keltaisia, valkolaisia tai ruskeita. Alkuperämme kertoo jotain ja osin myös selittää, mutta en mie koe että mustalaisuus jotenkin määrittelisi esimerkiksi miut. Siksi mie en usko että mikään muukaan alkuperä, valkolaisuus, kiinalaisuus,... jotenkin määrittelisi muita ihmisiä. Itsehän ihminen itsensä määrittelee.

Kurjaa kyllä, että tämmöistä on vielä nyky-Suomessa, mutta niin kuin Birgitta sanoo, mie sanon myös: ehkä tämä Suomikin muuttuu, ihmiset muuttuvat.

Hyvällä tiellähän myö jo ollaan, aina vain kohti parempaa huomista.

Iltaanpa mie jouduin taas odottamaan niin kuin tekin, mutta toivoakseni ette nyt ihan hiilenä siellä ole… Huomenaamulla mie lupaan olla reippaampi, jos vain tilanne sen sallii.

Tänään mie puhun teille romanipäivästä, jonka vietosta meidän kohdalla täällä aiemmin kerroinkin. Romanipäivää vietetään ja ei vietetä, kukin tavallaan.

Romanipäivä, kansainvälinen semmoinen, keskittyy yhdenvertaisuuden korostamiseen ja romanipoliittisten kysymysten ratkomiseen, mutta tavallisilla mustalaisilla päivää vietetään paremminkin juhlimalla omaa identiteettiä, mustalaisuutta.

Juhliminen ei välttämättä tapahdu isosti tai näkyvästi. Romanilippuja saattaa näkyillä mutta harvassa paikassa mustalaisia näkee kaduilla tuulettamassa hilpeinä, että ”Hei, tää on meijän päivä, juhlitaan tätä”. On ollut puhetta, mistä se johtuu. Ehkä toisaalta uskalluksesta ja siitä, ettei haluta joutua ylimääräisiin kahnauksiin. Ehkä myös siitä, että romanipäivällä ei ole täällä Suomessa mitenkään ihan hirveän vankkoja perinteitä eikä sen juhlinta ole männävuosina tapahtunut mitenkään rankan isosti, miustakin nuo uudet, suuret kemut, ovat omanlaisensa tottumiskysymys… Vaikka hienoa että näitä järjestetään, se jo merkitsee!

Isommilla pitäjillä, kuten täälläpäin, Tampereella ja muutamalla muulla paikkakunnalla, järjestetään erillisiä romanipäivän juhlia, joihin odotetaan paikalle erityisesti tavallista kansaa, niin mustalaisia kuin valkolaisiakin. Tavallisella kansalla mie tarkoitan esimerkiksi muita, kuin romanipoliitikkoja, vaikka tavallisiahan myö kaikki olemme. :-) Näissä juhlatilaisuuksissa on tarjolla erilaista ohjelmaa puheista musiikkiin ja muuhun taiteelliseen viihteeseen.

Mie kerroinkin että meillä romanipäivää juhlittiin oikeastaan vain Mökillä. Mielessä oli josko lähtisi käymään Vantaan puolella, siellähän ne pääkemut pidettiin, mutta R:llä oli työeste ja mie en sitten viitsinyt. Mie keitin juhlakahvit kotona opitun tavan mukaisesti ja hain kaupasta hyvää pullaa, jolla myö sitten herkuteltiin ja mässäiltiin. Tavallisesti meillä ei ns. kaaleen laulut sen kummemmin soi, mutta tuona päivänä myö kuunneltiin myös niitäkin. Niissä kerrotaan mustalaisten juurista ja menneistä ajoista, ja siksi ne miusta tuohon päivään sopivat oikein hyvin, vähän samalla tavalla kuin vaikkapa Finlandiahymni sopii Itsenäisyyspäivään. Huono vertaushan tuo on, kun eivät nuo päivät verrannollisia miusta mitenkään ole, mutta jotta nyt joku kuva olisi siitä miten mie tämän tarkoitan.

Meinasin aamulla jänistää, mutta otin sittenkin puhelimen käteeni ja soitin. Suoraan sanottuna mie en olisi soittanut ja laitoinkin puhelimen jo pariin kertaan pois, mutta R pakotti ja sanoi soittavansa itse, jollen mie sitä tee. Kyllähän mie tajuan, että asia pitää selvittää, mutta joku kynnys siinä puhelinsoitossakin oli. Mie mietin muun muassa, että jospa tämä onkin ihan turhaa ja mie vaivaan lääkäriä ihan turhaan, ja että jospa tämä onkin jotain, sitten mie varmasti murrun siihen paikkaan.

No soitto on nyt silti soitettu, sain ajan ensi viikolle rauhoittelujen kera: ”Todennäköisesti sinulla ei ole syytä huoleen, mutta kannattaahan nämä aina varmuuden vuoksi tutkia, saat sitten mielenrauhankin.” No niinpä, vaikka en mie sentään tänään ihan koko päivää ole tuota miettinyt. Ja silti olen, esimerkiksi sitä, että miten sen todennäköisyyden voi laskea puhelimitse? :-) Vaikka kyllä kai alansa ammattilaiset tietävät suunnilleen, mistä puhuvat. Mie en oikein tiedä, ja siksi kai miun hermoni ovatkin pinnalla…

On se kumma miten sitä ei tule ikinä ajatelleeksi, että entä jos yhtenä päivänä herää ja löytää kropastaan pahkuran, joka muuttaa kaiken. Ei nyt niin että täällä olisi mikään muuttunut, kun eihän tässä vielä tiedetä, mistä on kyse. Mutta silti, kyllähän mie olen ajatellut taas kerran, miten sitä pitäisi aina muistaa olla kiitollinen siitä, että on perusterve ja ettei ole… mitään, mikä elämänlaatuun kovin merkittävästi vaikuttaisi.

No tietenkin mie toivon, että nytkään ei semmoisesta tarvitsisi puhua, ja että mie saisin huokaista helpotuksesta…

Muuten meillä on mennyt päivä mukavasti. Lämmintä on, vähän liiankin näillä vaatteilla, mutta eihän sitä saisi valittaa. Kesä on lyhyt ja kohta mie saan olla kitisemässä siitä, että syksyllä sataa jatkuvasti ja kohta on lumet maassa, kylmää, loska ei lopu ikinä… ja niin edelleen. Mie päätinkin, että mie otan tästä kesästä irti mahdollisimman paljon ja keskityn nauttimiseen, siihen mitä on, enkä siihen, mitä pitäisi olla tai voisi olla (kylmempi, kuumempi).

Miula ei ole hajuakaan huomisesta säästä, mutta jos hyvältä näyttää, mie voisin pakata meidät autoon ja lähteä koko konkkaronkan voimin rannalle paistattelemaan päivää… Evääksi ajattelin laittaa kaurakeksejä, mehua ja voileipiä. Miusta ajatus on hyvä ja toteuttamisen arvoinen, toivotaan että huominen on hyvä :-)

Mitä teille kuuluu?

Myöhäiseksi meni, sillä eilinen oli niin saamaton päivä etten mie saanut aikaiseksi oikeastaan mitään. Tänä päivänä mie nautin siis noin puolitoistakertaisesta urakasta tavalliseen verrattuna ja tekemistä on riittänyt. Tänä iltana mie valaisen teitä siis Pääsiäisestä, jonka viettoa mie osin täällä meidän osalta jo aiemmin hieman sivusin.

Pääsiäisellä on mustalaisille parikin merkitystä riippuen ihmisen omasta iästä: myö aikuiset keskitytään enemmänkin Pääsiäisen taustaan ja sanomaan, lapset taas odottavat innolla sitä makeaa hetkeä, kun paperista paljastuu pääsiäispupu tai joku muu herkullinen yllätys :-)

Pääsiäiseen valmistaudutaan eri tavoin. Osa (=miun mielestä silti melko harva) viettää paaston aikaa ja keskittää energiansa rukoilemiseen ja hiljentymiseen, asioista pidättäytymiseen. Meillä ei paastota, mutta Pääsiäisen lähestyessä Raamattu on kyllä tavallista enemmän esillä ja Pääsiäisen tapahtumia muistellaan lauluissa, luvuissa ja rukouksissakin. Mie taisin aiemmin kirjoittaakin, että lapset myö ollaan siltä kaikkein raskaimmalta osuudelta vielä ”jätetty pois” tai miten mie sanoisin, lapset kun ovat tosiaankin vielä lapsia. Kyllähän meillä Pääsiäisen merkityksestä on puhuttu ja lapset ovat mukana monessa, mutta esimerkiksi mitään Kärsimysnäytelmää mie en missään nimessä antaisi lasten katsoa enkä siksi siitä raadollisimmasta osuudesta niin tarkkaan heille puhuakaan. Mie ajattelen, että heille on parasta ymmärtää asia niin, että suuresta surusta on kummunnut suuri ilo, jonka vuoksi juhlitaan. Miun ajatus pätkii, joten kerronta on nyt hieman kankeaa, mutta ymmärrättehän?

Siivoaminen ja koristeet kuuluvat Pääsiäiseen valmistautumiseen myös, Joulun tapaan kotia aletaan pukea Pääsiäiseen ja kevääseen. Tekstiilejä vaihdetaan, rairuoho ilmestyy pöydälle pikkuisine tipuineen, pupuineen ja sekaan piilotettuine suklaineen. Narsisseja ja tulppaaneja näkyy myös pöydillä, jos tuvassa on yksikään, joka kukista pitää.

Lapsille haetaan pajunoksia joita yhdessä koristellaan ja kaappeihin varataan suklaata ja karkkia ovella vierailevien pikkunoitien iloksi. Oman kodin virpojille voidaan varata pajunoksien lisäksi muutakin rekvisiittaa. Miun veljen tytölle oli laitettu mukaan pikkuinen varsiluuta, kahvipannu ja musta pehmokissakin oli luudan päälle laitettu istumaan. Ihana ajatus, jonka miekin haluan toteuttaa ensi vuonna :-)

Pääsiäisen herkut valmistuvat oman kodin lämmössä jos kotosalla ollaan. Viime Pääsiäisenä mie tein hedelmäkakun, rahkapullia ja suklaakakkua. Tarjolla oli myös mämmiä vaniljakastikkeella ja kermalla, valinnanvapaus. Pääruokana syötiin lammasta, joka on vähän vieraampi herkku meillä ja josta tuli miun sähläilyn tautta hieman liian kuivaa, ja jota mie en sitten varmasti ensi vuonna laita (R: ”Älä ole niin varma”). Hmm… Keitinhän mie sitten kananmuniakin, vaikka niitä meillä kyllä syödään muutenkin.

Vaikka myö laitettiin pöytään tällaista, niin miusta mitään erityisempää perinnettä pääsiäisherkuille ei ole, syötävät ovat ihan ajanmukaisia ja varmaan aikalailla samantyyppisiä kuin teidän lukijoidenkin pöydissä, vaikka niin kuin mie sanoin niin lammas saa miun osalta jäädä tasan tarkkaan tähän kun mie en sen laitossa koskaan onnistu.

Pääsiäisen aikaan on tyypillistä monen muun juhlan aikaan kokoontua yhteen ja kyläillä toisissaan. Meilläkin oli viime Pääsiäisenä ”vieraita”, sukulaisia ja hyviä ystäviä.

Mitäs mie vielä? No, kokolla käynti on kuulunut meidän Pääsiäiseen vahvasti siitä asti, kun lapsia meille on suotu. Siellä on mukava värjötellä, nauttia leudosta tai kipakasta ilmasta, makkaran tuoksusta, pysytellä omalla porukalla, etsiä väkijoukosta tuttuja kasvoja tai tutustua uusiin ihmisiin.

Huomenna puhutaankin sitten romanipäivästä :-)

Miun piti kirjoittaa tänne aamusta juttu uudesta juhlapyhästä, mutta en ole saanut aikaiseksi. Miun päivä on mennyt miettiessä syntyjä syviä, elämää ja kuolemaa.

Mitään sen kamalampaa ei ole tapahtunut, kukaan läheinen ei ole kuollut, hengenvaarassa… mutta mie havaitsin aamulla jotain, mikä on pakottanut miut vetäytymään omiin ajatuksiini koko päiväksi. Se joku on kyhmy. Tai patti. Pahkura. Mikä lie, herneenkokoinen, ehkä vähän pienempikin. Paikassa, joista näitä naisilla monesti löydetään. Antakaa rakkaat ihmiset anteeksi tämmöinen vihjaus, mutta mie pelkään, ihan tosissaan.

Mie tiedän, että miun iässä pahalaatuiset löydökset ovat harvinaisia, mutta kyllä mie silti olen suunniltani. Pelottaa, että jos mie olenkin yksi niistä prosenteista, joita mie en osaa kertoa.

Mie olen idiootti. Sanon aina kaikille suu vaahdossa, ettei pidä netistä googlettaa eikä katsoa diagnooseja mihinkään sairauksiin, koska internet antaa vastauksen kaikkeen. Silti mie katselin pakonomaisesti kuvia ja oireiden selvityksiä netistä ja totesin, että osa niistä sopii myös miun tilanteeseen. Arvatkaa, kaduinko niiden sivujen lukemista.

Mie ymmärrän ettei näitä pitäisi miettiä, mutta mie en saa mitään rauhaa näiltä ajatuksilta... Ne ovat olleet miun mielessä koko päivän. Enkä mie niinkään mieti sitä, että "Mie, mie" vaikka mie nyt itsestäni tässä olenkin koko ajan puhunut, mie mietin vain että "Miula on vielä pieniä lapsia, miula on vielä pieniä lapsia, elä anna sen olla mitään vakavaa..."

R on koettanut vakuutella että tuo voi hyvin olla vain joku rasvapatti tai taliköntti, mikä se oikea nimi nyt olisi… Mutta huomenna, huomenna mie lupaan varata ajan kauhukammioon ja toivon saavani puhtaat paperit. Huomenna mie lupaan myös kirjoittaa teille siitä, mistä miun piti kirjoittaa tänään.

Kiitos ja anteeksi.

Huolestuneena Kaalojuuli