Joskus mie ihmettelen joidenkin ihmisten järjen juoksua.

Mie en millään lailla vähättele lapsettomia ihmisiä tai heidän tietämystään lapsista. Mie olen sitä mieltä, että lapseton ihminen voi tietää erittäin paljon lapsiin liittyvistä asioista, vaikka omakohtainen kokemus lapsiperhearjesta puuttuisi täysin. Mie kuuntelen mielelläni, jos joku (miun) lapseton (tuttava) kertoo esimerkiksi lapsen kasvuun ja kehitykseen liittyvistä asioista, joista on vastikään lukenut joko puhtaasti omasta kiinnostuksesta tai vaikka opiskelun merkeissä.

Se asia, mikä saa miut ärsyyntymään on se, jos lapseton ihminen, joka ei ole koskaan lapsiperhearkea elänyt (paitsi omassa lapsuudessaan) vähättelee toisen tarvetta tehdä muutakin, kuin "vain" elää lapsiperhearkea. Älkää käsittäkö väärin.

Mie siis juttelin tänään yhden lapsettoman tuttavani kanssa. Puhe kääntyi vapaa-aikaan ja harrastuksiin, ja mie totesin, että hommasin juuri salikortin ja aion alkaa käydä siellä, niin saan samalla vähän omaakin aikaa.

Lapseton ystävä kysyi hämmästyneenä, että ”Ei kai se arki aina ihan noin synkkää ole?”

Mie olin hieman hämmästynyt ja mietin, että joko miulla on todella kehno ulosanti tai sitten toinen osapuoli ei vain saanut kiinni siitä punaisesta langasta. Mie naurahdin ja tähdensin, että vaikka mie koen meidän arjen suurimmaksi osaksi mukavaksi, niin totta kai miekin aikuisena ihmisenä kaipaan elämääni myös jotain muuta, hetkellistä irrottautumista kodin rutiineista. Mie tietysti luulin, että nyt se ymmärsi.

Ystävä päätyi kuitenkin kurtistamaan kulmiaan ja totesi, että tuotahan hän juuri tarkoitti; eikö miun elämässä kuitenkin ole paljon sellaisia asioita jotka tuo miun päiviin sitä ”muuta”.

Totta kai mie mietin, mietin ihan tosissani. Ja mie tulin siihen tulokseen, että eipä juuri. Miun päivät koostuu suurimmaksi osaksi siitä, että mie pidän huolta lapsista ja kodista, ja tietysti R:stä sikäli kuin nyt aikuinen ihminen huolenpitoa kaipaa, mutta ymmärrätte mitä tarkoitan. Näiden kolmen asian ympärillä miun elämä myös suurimmaksi osaksi pyörii. Totta kai mie teen asioita lasten kanssa; ei myö istuta aina pelkästään kotona. Myö käydään puistossa, kävelyllä muuten vain, kaupoissa, kirjastossa, aina välillä jonkun luona kahvillakin (tosin mie yritän välttää sitä, koska myö aina jumitutaan joka paikkaan, mikä on pois lasten ulkoilusta ja samalla päiväunista, joita mie olen vielä yrittänyt vaalia). Aina välillä joku käy meillä, mutta eihän meillä tuota sakkia ramppaamalla kuitenkaan kulje. Jos mie olen rehellinen, niin kyläilijöitä saisi käydä enempikin, sillä mie tunnen välillä itseni yksinäiseksi. Mie rakastan lapsiani, mie rakastan toista puoliskoani, mie haluankin pitää hyvän huolen heistä ja meidän kodista, mutta ei kai se kuitenkaan sitä tarkoita että miulla ei saisi olla mitään muuta? Kodin ulkopuolella työskentely on toistaiseksi poissuljettu, mutta esimerkkinä mie haen nyt sitä kuntosalilla käyntiä, josta mie saan samalla kertaa sekä hyötyä että huvia ja just sitä irrottautumista mitä mie koen tarvitsevani.

No, mie siis vastasin ystävälleni suurin piirtein samalla lailla kuin tähän kirjoitinkin, mutta sen sijaan että mie olisin edelleenkään saanut minkäänlaista ymmärrystä, ystävä tokaisi, että ”Mutta käythän sä kodin ulkopuolella! Kaupassakin käyt joka toinen päivä, tai vähintään joka kolmas. Mä en ymmärrä, mihin sä semmosta enää tarviit… Sitä paitsi sullahan on lapset, eiks sun pitäis vaan pysyä siellä kotona? Mä en oikein ymmärrä, miks niin monet tekee lapsia, kun kuitenkin halutaan mennä..."

Mie en voi sille mitään, mutta miuta rupesi ottamaan päähän ihan hirveästi. Siis kysymyshän ei ollut siitä, että miun pitäisi päästä "menemään" sanamukaisesti, vaan käynnistä kuntosalilla. Ei kai se kuntosali nyt kuitenkaan mikään lapsettomien (ja tällä sanallahan mie nyt viittaan lähinnä tähän miulle harmaita hiuksia aiheuttaneeseen henkilöön) etuoikeus ole?

Kyllä mie ymmärrän senkin, ettei kaikkea voi ymmärtää. Varsinkaan, jos ei ole omakohtaista kokemusta. Viitaten nyt tuohon oman ajan tarpeeseen ja sen tuomaan jaksamisen tunteeseen. Mutta tarvitseeko kaikkea sanoa ääneen?