Mie riitelin Anopin kanssa aika pahasti tuossa yhtenä päivänä. Tai riitelin ja riitelin, Anoppi se oli joka enimmäkseen riiteli, mie taas paremminkin olin se osapuoli, joka ei voinut jakaa Anopin mielipiteitä.

Kysymys oli siis korvakorujen laittamisesta meidän molemmille tytöille. Jälleen kerran, sillä siitähän tässä on jauhettu siitä saakka, kun Anoppi on ensikerran tytöt nähnyt.

Enkä mie kirjoita tätä siksi, että mie jotenkin haluaisin haukkua tai mustamaalata Anoppia, mutta kyllä mie alan olla jo aika kypsä siihen, että mie saan koko ajan olla vastailemassa kysymyksiin ”Millon sie laitat tytöille korvikset?” ja ”Eikö niillä vieläkään ole korviksia?” ja ”Eikö nyt olisi jo aika laittaa korvikset?”

Ensimmäisen kerran Anoppi kyseli korvisten laittamisesta siinä vaiheessa, kun esikoinen oli jotain kolme kuukautta. Mie vastasin, että tyttö saa korvikset sitten, kun on isompi ja osaa itse pyytää niitä. Ei tuo tietenkään Anoppia rauhoittanut, koska siitä lähtien mie olen joutunut vastailemaan korvisten puuttumista koskeviin kysymyksiin muutamia kertoja kuukaudessa, mikä alkaa jo vähän tulla korvista ulos… Nuoremman tytön kohdalla tietysti sama juttu.

Nyt mie voin siis sanoa, että mie todella olen jutellut asiasta Anopin kanssa lukemattomia ja taas lukemattomia kertoja. Anoppi on aina ollut miun kanssa eri mieltä ja oikeastaan lähinnä tuhahdellut ja puistellut päätä miun vastauksille ajatellen kai mielessään että mitä se tuommonenkii asioista mitään tietää. Silti Anoppi ei ole tähän mennessä koskaan suoranaisesti suuttunut miulle.

Yhtenä päivänä tässä kävi toisin.

Anoppi pamahti kylään äkkiseltään ja kun oli aikansa istunut ja jutellut, alkoi tenttaamaan korviksista. Että eikö noilla siun tytöilläs ole vieläkään korviksia, milloin sie ajattelit ne laittaa, kyllä nyt ois jo aika laittaa korvikset molemmille, kyllä mustalaistytöllä pitää olla korvikset, miksi mie en ole laittanut niitä,… Mie vastailin siinä ihan samalla tavalla kuin aiemminkin: että isompina saavat ja kun osaavat itse pyytää. Vielä ei ole pyyntöjä kuulunut ja miusta ovat vielä pieniä, ehkä isommalle vuoden kuluttua.

Anoppi jatkoi tenttaamista, ja mie koitin olla väittämättä liikoja vastaan. Myöntelin ja vaikenin parhaani mukaan, mutta kun Anoppi viimein tokaisi ottavansa tytöt mukaan ja vievänsä heidät koruliikkeeseen siltä istumalta, niin pakkohan miun oli sanoa vastaan. Tosin mie tein sen nätisti, sanoin vain, että ette te nyt vie tyttöjä koruliikkeisiin vielä, ei meiltä aika lopu tähän päivään…

Mie olin jotenkin ajatellut tuon viimeisen rauhoittavan Anoppia ja lieventävän mielipahaa (koska jotenkin koko korvisten laittamattomuus on muodostunut niille henkilökohtaiseksi loukkaukseksi) mutta Anoppipa otti ja raivostui. Ensin kuului semmoinen konsertti, että varmaan siitä sai nauttia tämän talon muutkin asukkaat, ja sen jälkeen lähtivät täältä ovet paukkuen. Tuonpa jälkeen mie en ole sitten Anopista kuullutkaan, vaikka yleensä mie saan niiltä monta puhelua päivässä.

Tosin samana päivänä mie sain puhelun R:n siskolta, joka ihmeissään kyseli, mitä oikein on tapahtunut ja mitä mie oikein olen tehnyt, kun Anoppi (joka ei siis tietenkään hänen anoppinsa ole) puhuu suu vaahdossa miten mie olen loukannut häntä asettumalla vastahankaan isossa asiassa. Mie tietysti selvitin asian kälylleni, joka jo uskalsi nauraa, että eipä tässä sitten kovin isosta asiasta ollut kysymys mutta että ilmeisesti miun Anoppi on kuitenkin aika vihainen, joten aikaa leppymiseen voi mennä.

Samana päivänä ja oikeastaan kaikkina sen jälkeisinäkin päivinä myö ollaan R:n kanssa puhuttu keskenämme aiheesta, koska se vaivaa miun mieltä. Ei siksi, että mie olisin tullut toisiin aikeisiin, mutta totta kai on kurjaa kun tilanne on tämä, ettei noinkaan läheisen ihmisen kanssa ole edes puheissa.

R on sanonut oman sanansa asiaan (koruja ei tytöille laiteta niin kauan kuin myö ei siitä olla samaa mieltä) ja siihen on ollut Anopin tyytyminen (no tyytyminen ja tyytyminen, kun R on viimeksi tänä aamuna saanut sieltä päästä vihaisen puhelun jossa kysyttiin, ollaanko myö muutettu mieltämme… ei muuten olla), vaikka eipä siellä kuulemma oikein tuostakaan tykätty… Ja miksi olisikaan, kyllähän mie Anoppini tunnen ja tiedän, että niillä on sen verran vanhanaikaiset käsitykset asioista ja se periaate, että ne tietää asiat parhaiten ja muilla ei siihen ole mitään sanomista.

Antaapa siis höyryjen laskeutua, kyllä se aikanaan tapahtuu… ainakin toivottavasti, sillä mie en todellakaan ole vielä toistaiseksi aikeissa laittaa tytöille koruja korviin vaikka Anoppi ei koko loppuikänään puhuisi miulle sanaakaan…

Täytyy kyllä sanoa, että mie en ole eläissäni kuullut, että yksien korvakorujen takia tulisi tämmöinen sota. Siinä mielessä miun Anoppi on kyllä täysin omaa luokkaansa, niin kultainen ja lämminsydäminen tolkunihminen kun muuten onkin.

Lohdutukseksi omaan surkuhupaisaan tilanteeseeni mie kuulisin mieluusti vastaavista riitasoinnuista anoppien ja miniöiden välillä.