Mie olin tiistaina kaupassa nuorimmaisen lapsen kanssa, ja saatuani ostokset kärryihin asetuin tietysti jonon hännille odottelemaan, että pääsisin joskus sieltä kaupasta poiskin.

Meidän edessä oli suunnilleen miun ikäiseni valtaväestön nainen kahden pienen lapsensa kanssa. Toinen lapsista oli varmaan suunnilleen miun esikoiseni ikäinen ja toinen vielä vauvaiässä.

Molempia lapsia tuntui kovasti kiinnostavan miun asu. Vanhempi lapsista kyseli miun vaatteista ääneen äidiltään (”Miks tolla naisella on tommonen prinsessamekko, äiti? Äiti?! Ai mitä? Pliis äiti kysy nyt…”), joka yritti hyssytellä kyselevää lastaan. Vauva katseli tyytyväisenä ja tarrasipa kiinni miun röijyyn, kun kurkotin ottamaan kassia siitä kassan sivusta, tai miten mie nyt sen sanoisin. Tiedätte kyllä.

Lasten äiti tuntui olevan todella nolona tapauksesta ja pyyteli vuolaasti anteeksi lapsensa kyselemistä ja vauvansa tarttumista, eikä tuntunut heti ”rauhoittuvan” vaikka mie kuinka kovasti vakuuttelin että ei haittaa ja että mie en ole loukkaantunut millään muotoa. Enkä mie ollutkaan, miula on itselläkin lapsia joten totta kai ymmärrän lasten kyselyt, vauvojen tarpeen hypistellä kaikkea,… Sitä paitsi miusta lapset on niin ihania ihan siksikin, että ne on niin välittömiä ja avoimia. Oikeastaan miusta on vähän harmi että harva aikuinen tohtii tuolla kadulla tai kaupassa tulla kyselemään, että hei mikä tuon teidän puvun funktio oikein on. Miusta tuollainen positiivinen, vilpitön avoimuus on aina piristys päivässä.

Millä myö murretaan muuri?