Terveisiä puistosta, jossa myö tänäänkin värjöteltiin uhkarohkeasti se kolme varttia.

Sieltä, missä myö melkein joka päivä käydään ja missä mie oon käynyt lasten kanssa nyt jotain pari vuotta. Myö tykätään puistosta, siellä on lapsille leikkiseuraa ja miulle puhekavereita. Mie koen sen tärkeäksi itsellekin, sillä mie voin puhua muille vapaasti ja huomaan, että muissa perheissä on ihan samoja ongelmia kuin meilläkin. Lapsi uhmaa, lapsi joutuu kiusatuksi naapuripihassa, vauva ei viihdy muualla kuin sylissä, lapsi kirkuu kaupassa karkkipussin perään ja saa kaikki lähellä olijat mulkoilemaan raivossa, äiti itse on niin väsynyt että kaupasta mökille mennessään joutuu pysähtymään ja katsomaan välissä takapenkille ja säikähtämään puolikuoliaaksi kun lapset eivät olekaan kyydissä, vaikka siellähän ne on mökillä isänsä kanssa…

En mie voi väitätä että myö juuri nyt kärsittäisiin näistä ongelmista, mutta ongelmia tai ei, niin kyllä myö tuossa puistossa silti käydään.

Naamat siellä ovat enimmäkseen tuttuja, mutta joskus saattaa joku vieraampi tulla mukaan lapsensa kanssa. Miusta se on piristävää mutta tänään mie huomasin, että ihan kaikkien mielestä ei olekaan niin. Ainakaan, jos tulija ei kuulu kantaväestöön.

Mie olen tullut tutuksi suurimman osan vakiokävijöiden kanssa ja mie en katraani kanssa (kai?) enää herätä siellä ihmetystä. Äidit puhuvat miulle ja tulevat oma-aloitteisesti juttusille, kukaan ei ota lapsiaan pois miun lasten läheisyydestä. Sellaista oli aluksi, mutta niin kuin mie sanoin, niin aikaa on kulunut ja myö ollaan ihan normaali osa puiston kävijäkuntaa.

Tänään puistoon tuli tummaihoinen nainen rattaineen. Rattaissa istuskeli rakkaan näköinen vauva, joka katseli ympärilleen tarkkaavaisesti isoilla silmillään. Nainen katseli ympärilleen, näki äitien ja lasten parveilevan enimmäkseen hiekkalaatikon ympärillä ja hakeutui sitten keinuttamaan lasta puiston kauimmaiseen nurkkaan. Sitä mie en ihmettele, miulakin on tietty kynnys mennä juttelemaan ihan vieraalle ihmiselle, ainakin jos vieras ei ole mustalainen. Mie tota tavallaan pelkään vähän sitä toisen reaktiota.

Miun vieressä joka tapauksessa seisoi äiti, jonka lapsi juoksi vauhdilla naisen ja vauvan luo huutaen ”Äiti, vauva! Äiti, vauva! Pieni vauva!” Äiti haki lapsensa pois ja sanoi lapselle niin että myö kaikki vieressä olijat kuultiin: ”Sun ei tarvii enää mennä tuonne, ku nuo on siellä.” Lapsi väitti vastaan, jolloin äiti kääntyi toisen lähellä olevan äidin puoleen ja tokaisi, että ei halua oman lapsensa leikkivän näiden kanssa. Mie painotan näitä kahta sanaa, koska niin nainenkin teki puheessaan. Mie siis ymmärsin, että ongelma oli juuri ihonväri.

Mie haluan itse tehdä niin kuin mie toivoisin itselleni tehtävän, joten mie otin tytöt siihen viereen leikkimään ja laitoin vauvan viereiseen keinuun ja aloin puhua. Miusta nainen tuli iloiseksi puhekaverista vaikka ei myö ihmeitä puhuttu, vauvojen iästä ja nimistä, siitä että ilmat saisivat lämmitä… Ihan normaalisia asioita mutta eikö niilläkin voi saada jo suuria aikaan.

Nainen vauvansa kanssa lähti meitä ennen pois, ja mie palasin vielä istumaan muiden äitien seuraan. Katseet olivat uteliaita. Kielteisen oloisena äiti, josta mie aiemmin sanoin sanasen kysyi:”Puhuiko tää… tää… no, tää! suomea?” Mie vastasin, että kyllähän hää puhui, mukavanoloinen ihminen. Tämä äiti ei sanonut enää mitään enkä mie ottanut selkoa mitä hänen pään sisällä liikkui. Eikä se miulle silti kuulukaan.

Kyllä mie olen tietoinen että kaikenlaisia ennakkoluuloja erilaisuutta kohtaan on. Mutta miusta ne pitäisi pitää omassa päässään eikä jakaa niitä lapsille. Mie en ainakaan halua että miun lapsille tulee jotain ennakkoasenteita ja ne näkyy tuolla sitten semmoisena ”En mie leiki sun kanssa ku sie et oo kaaleita”- puheena. Mie toivon että miun lapset leikkivät kaikkien kanssa ja ovat sillä lailla kansainvälisiä ihonväristä ja uskonnosta huolimatta, tietty mie toivon että miun lapset saa samanlaisen kohtelun muilta. Enkä mie näe tuolle mitään estettä, mie uskon että jollei itse siirrä asenteitaan lapseen niin ei kai lapsikaan niitä opi. Mie luulen, että lapsi näkee toisen vain lapsena, ei ne erottele mustalaisia tai valkolaisia. Sellaista mie olen ainakin tuolla puistossa huomannut omien tai muitten lasten kohdalla, ja miusta se on hienoa. Että heille leikkipuiston Ruska, Nuutti, Emilia, Mertsi tai Nuur ovat vain kivoja leikkikavereita, eikä kukaan heistä ole niitä, noita, tai tää.

Jos maailma olisi enemmän lasten kaltainen…