No mutta iltaa.

Tänään mie aion puhua päivällisvieraista, jotka eivät meillä ole ihan vieras näky. Ei näitä nyt ihan päivittäin ole ja menihän tässä liki viikko kun heitä ei ollut ollenkaan, mutta yleensä muutaman kerran viikossa, joskus useamminkin. Tavallisimmat päivällisvieraat ovat Anoppi, R:n poikamiesserkku, R:n veli perheineen ja R:n sisar perheineen. Nämä edellä olevat ovat jo niin vanhoja konkareita meidän ruokapöydässä, että osaavat tulla oikeaan aikaan.

Tänään myö ollaan nautiskeltu Anopin (sovinto on siis tehty ja riidat kuopattu) ja monen muun R:n puolen sukulaisen läsnäolosta. Päivä on ollut erikoisen mukava meistä kaikista, puhekumppaneita on ollut tavallista enemmän ja lapsilla on ollut enempikin leikkiseuraa serkuistaan. Miekin pääsin toteuttamaan salaista intohimoani joka on ruuanlaittaminen oikeasti isolle porukalle.

Onhan meitä kyllä tässä Mökillä ihan omasta takaa, mutta miusta yhteiset ruokailuhetket isomman porukan voimin ovat vain niin mukavia. Koko ruokailukuviolla on miulle oma merkityksensä. Se luo tunnelmaa ja lämpöä kotiin, tätä on hankala selittää mutta luultavasti työ voitte kuvitella.

Yleensä toimitaan niin, että nainen, tai jos naisia on useita niin naiset yhdessä, laittaa ruuan. Naisväellä on ruuanlaiton lomassa mahdollisuus puhua ns. naisten asioita. Voi jutella vaatteista, lastenkasvatuksesta, parisuhdeongelmista, suunnitella kesää, miettiä uusia hankintoja, kertoa menneistä koomisista tai vähemmän koomisista kuulumisista sen mukaan, onko Anoppi tai joku muu niitten vertainen kuulemassa. Sillä aikaa lapsilla on aikaa leikkiä, vanhemmilla ihmisillä ja miehillä aikaa istua ja jutella mukavia.

Tänään Mökillä oli miun ikäluokkaa olevia naisia, joten ruoka valmistui yhteistuumin. Lapsista vanhimmat olivat välillä seuraamassa ruuanlaittoa ja oppimassa uutta, osallistumaan heitä ei nyt silti kehotettu. (Mie tykkään pitää opetushetket miun ja lasten välisenä aikana ja mie luulen että näin muutkin.)

Naisista ainoana Anoppi ei ollut mukana tekemässä mutta se ei ollut tarkoituskaan eikä tämmöisellä sakilla pidä ollakaan. Anopin iän ja aseman tietäen on oikeus ja kohtuus että Anoppi voi ruuanlaittotilanteissa vain istua ja antaa tarvittaessa viisaamman neuvoja. Toisin on silloin kun kokoonnutaan Anoppilaan; siellä Anoppi laittaa useimmiten ruuat pöytään itse muiden apua harvemmin hyväksyen. Anopille on tärkeää valmistaa ruoka itse ilman muiden apua, se on niille kunniakysymys olla sillä tavoin pystyvä ihminen. Avun Anopille tarjoaminen ruuanlaitossa onkin vain muodollisuus, muissa asioissa apu kyllä kelpaa ja ne jopa sitä toivovat. (Toisaalta muiden taloissa oltaessa Anoppi tykkää huonoa, jos paikalla olevat kykenevät naiset eivät auta talon emäntää ruuanlaitossa tai sen sijasta jossain muussa touhussa.)

Ruuaksi myö laitettiin karjalanpaisti limpun kanssa, lisukkeeksi karjalanpiirakoita, suolaisia lettuja, voita ja lohileikkeleitä. Juomaksi maitoa ja piimää. Jälkiruokapöytään katettiin rinkilät ja mustikkakukkoset kahvin ja mehun kanssa. Mie voin kertoa, että kaikille maistui, miulle maistuisi vieläkin… sen verran vesi kielelle nousee tässä tämän päivän ruokaa ajatellessa. Mie en tiedä miten työ muut teette ruokailujenne lomassa mutta meillä on tapana puhua yleisiä kuulumisia siinä syödessämme ja se onkin yksi asia, mitä mie ruokailuhetkissä (niissä kaikissa) arvostan.

Meillä on keittiössä kahdeksan hengen kalusto, joten kaikki paikalla olevat miehet mahtuivat kerralla pöydän ääreen. Sen jälkeen ruokaili Anoppi lasten kanssa ja lopuksi myö naikkoset, miula ja toisella henkilöllä kylläkin oli vauvat siinä syötettävänä samalla.

Kun viimeinenkin pää oli syönyt, soi ovikello ja naapuri tuli pyytämään kananmunia lainaan. Mie pyysin sitten hänetkin syömään. No miun ruokailukutsut herättää aina tässä naapurissa vähän hämmennystä vaikka hyvin hän tuntuu pöydässä viihtyvänkin. Mie en tiedä miten naapurin lapsuudessa on ollut mutta siis mie sain lapsena kotoa mallin siihen että kaikille taloon tulijoille tarjottiin jotain ja kysyttiin onko nälkä. Jos kylässä oli vieraita samaan aikaan kun ruoka laitettiin niin oli selvää, että vieraatkin lähes pakotettiin saman pöydän äärelle syömään.

Mie koitan kovasti olla usuttamatta, mutta muuten mie olen säilyttänyt saman mallin vaikka miula on jo oma elämä ja oma perhe onkin. Miun selkäytimeen on jäänyt se, että vierailla pitää olla kaikki mitä talon väki pystyy järjestämään. Se, että vierailla on hyvä olla, on kunnia asia. Ja onhan se niin, että vieraanvaraiseen paikkaan on aina mukava mennä.

Mie olenkin jo kertonut ettei miun juuret ole täällä Helsingissä vaan mie olen itäsuomen naisia alunperin. R:n sukukin on alkujaan Karjalasta, vaikka suuri osa heistä on muuttanut tänne pk-seudulle. Silti asuinpaikasta huolimatta yhteys karjalaisuuteen on R:n suvussa vahva ihan jo ruuankin kautta. Samanlaiseen ruokakulttuuriin mie opin lapsena itse joten karjalainen ruokaan on meillä totuttu ja vaikka mie pyrin vaihtelemaan eri ruokien välillä, niin kyllä sitä karjalaista ruokaa on pöydässä vähintään kerran viikossa.

Tässä mie nyt mietin ensi pyhää, miun vanhemmat on tulossa tänne viikonlopuksi ja taitaa se äitienpäivä ajoittua samaan aikaan. Mie taidan siis taas saada laittaa vähän tavallista paremmat ja isommat ruuat :-)

Mie olisin halukas kuulemaan, minkälainen tapahtuma ruokailu ja ruuanlaitto teillä lukijoilla on yleensä. Kuka teillä laittaa ruuan, minkälaista ruokaa teillä syödään? Minkälainen tapahtuma on ruokailutilanne, syöttekö hiljaa vai puhutteko päivän tapahtumista?

Ps. Sie joka kyselit mustalaisten keskeisestä velanmaksusta, vastasin siulle juuri :-)