Tämä päivämäärä on miulle ikimuistoinen. Vuosia sitten mie nimittäin lähdin ensimmäisen kerran R:n mukaan juuri 25.4. vain palatakseni muutamaa päivää myöhemmin takaisin lapsuudenkotiini, lähteäkseni uudelleen taas suunnilleen toukokuun puolessa välissä ja palatakseni taas parin päivän sisällä takaisin ja lähteäkseni vielä viimeisen kerran kesällä, heti koulujen loputtua, saadakseni hyväksynnän miun ja R:n yhdessäololle, palatakseni vielä kerran näyttäytymään yhdessä R:n kanssa ja muuttaakseni sitten tänne etelään.

Ihmismuisti on yllättävän hyvä. Miun mieleen piirtyy esimerkiksi ihan tarkasti se, mitä R:llä oli päällään tapaamispaikalla, mitä hajustetta hän silloin käytti, miten hermostunut ja jännittynyt mie loppujen lopuksi olin, mikä kappale kuului kun mie nousin autoon ja heitin paniikissa puhelimeni auton ikkunasta pihalle, kun näin miun vanhempien numeron välkkyvän puhelimessa. Samalla tavalla mie muistan toisaalta olleeni varma, että kaikki menee hyvin, mie pärjään, myö pärjätään. Mie muistan senkin, miten jännää miusta oli aluksi tulla koko Helsinkiin. Kaikki oli uutta ja vähän isompaa kuin se mihin mie olin kotipitäjällä tottunut.

Nykyisin Helsinki tietysti on tutumpi ja tuntuu miusta on pienemmältä kuin silloin, mutta yhdessä asiassa mie olin ihan oikeassa; myö pärjätään. Hyvin myö ainakin tähän saakka ollaan pärjätty ja asiat on suurimmaksi osaksi järjestyneet hienosti.

Myö ei pidetä tätä päivää minkäänlaisena vuosipäivänä, mutta totta kai se on piirtynyt sekä miun että R:n mieliin. Tänään myö ollaan siis muisteltu tuota päivää ja siitä seuranneita tapahtumia, aina tähän päivään saakka. Samalla myö ollaan mietitty, että vuodet on kuluneet ja niiden myötä myö molemmat ollaan muututtu, kasvettu. Aikuistuttu. Ymmärretty asioita erilailla, kuin silloin vuosia sitten.

Tietysti se on selvä asia, eihän autossa silloin vuosia sitten matkustanut kahta aikuista, kahta kolmen lapsen vanhempaa, vaan kaksi hyvin nuorta aikuista joilla ei ollut hajuakaan elämästä. Eikä myö mitenkään vanhoja tekijöitä olla vieläkään. On paljon asioita, mistä meillä ei edelleenkään ole hajuakaan.

Ero entiseen on vain siinä, että silloin myö luultiin tietävämme kaikesta kaikki, ylimielisiä nuoruudessamme kun oltiin, koko maailma tuntui olevan meidän edessä ja kädessä. Nykyään myö osataan jo tunnustaa tosi asiat: myö tiedetään hyvin vähän, ja loppujen lopuksi hyvin harva asia on meidän vallassa.

Miusta meidän suurin opettaja on tähän saakka ollut elämä itsessään. Elämä, jota myö ollaan elelty rauhassa kotosalla, ensin kaksin ja sitten perheen yhä kasvaessa. Suurin oppi on siis tullut heiltä, miun perheeltä; R:ltä ja lapsilta.

Mie uskon, että nämä asiat on Korkeimman käsissä, mutta Hänen lisäkseen mie haluan kiittää myös R:ää ja miun lapsia. Työ olette se asia, joka tekee miun jokaisesta päivästä seikkailun ja miun elämästä elämisenarvoista.

Näissä rakkaudentäyteisissä ja romanttisissa tunnelmissa mie siirryn nyt iltapalalle ja nukkumaan, huomenna myö saadaan vieraita miun kotiseudulta.